Kirkkokatu

Sinäkin olit siellä.
Sormenpäissä makuuhuoneen
kaappien muoviset vetimet,
Tunnetko ne vielä?

Sinäkin olit siellä ja
kaikki mitä toivoimme,
ympäröi meidät huoneissa,
joissa aika asui.

Kosketin meitä,
kosketin meidän huoneitamme.
Aika asui sormenpäissä.

Parvekkeen ovi ei koskaan kunnolla kiinni,
aurinko valui sisään ja
kaikki oli olemassa,
koska aika muutti meihin.

Sinäkin olit siellä.

Alut ja loput

OSA I


Alut ja loput.
Rytmikkäästi kuin kappale, jota on helppoa kuunnella,
Alut ja loput näkyvät kirkkaina, eivät haalistu kauluksesta.
Keskikohdat voivat puuroutua. Ja aiheuttaa Tulkintoja.
Mutta eivät alut ja loput.
Niissä kaikki on selkää ja järjestynyttä.


Keskikohdat tahtovat ymmärtää, harkita ja tehdä valintoja.
Keskikohdat ovat täynnä iloa, surua, tylppää tyhjyyttä,
toivoa ja epätoivoa.


Mutta alut ja loput. Ne ovat asia erikseen. Niissä taivas on aina
pilvetön, lakanat rypyttömiä, ilmeet levolliset, jäsenet raukeat.
Niiden välille pingottuu epäselvyyksien nauha. Ne kannattelevat päivien painoa.


OSA II
Viivyttelin itseäni, unohdin muistella
Juutuin hetkiin juuri ennen hengenvetoa.
Säikähdin jähmeyttä ja
hiukseni tarrautuivat aikaan.
Mietin ettei aika kulu
-vain minä sen sisällä.


Pysähdyin katsomaan sen jälkiä minussa.
    pidin siitä miltä ilo tuntuu iholla.

Iholla

Aloin nähdä
Erotin myös ääniä
- vanhastaan tuttuja.
Lapsen itkun
Tyynen veden pinnan


Sen ääni ja väri.
Tunnistin liikkeitä ja
aurinko painoi valoa ihooni.


Olin levoton.
Uudella tavalla.
Olin katseesi alla ja mietin
keneltä näytin.
Olenko tuttu,
erotatko vielä ääriviivani.

Loppu

Kuolema on aavistus, 
toteutumaton ennuste. 
Ehkä ja jos. 
Totta toisille, loppuva huuto. 
Hiljaisuus ja pysähtyvä kello. 
Kelvoton olemaan totta.

Seuralainen

Ensin vain aavistus
Ohimenevä, kuin uusi maisema, joka
tuntuu ennalta tutulta, kuin varmuus siitä
mitä sitten tapahtuu.

Myöhemmin liittyy seuraan ja kulkee
kintereillä, kuin ohuet
heinät paljaita sääriä vasten.
Toisella puolella tietä sama juttu.
Koettaa väistellä mutta heinikko tihenee.

Sitten - tulevat päivät liittyvät seuraan ja tulevat osaksi minua.
Aiemmin toisia varten, vain vanhemmille kuuluvaa.

Kuljen jo tottuneena -kintereet mukanani. Aukea tuntuisi
tyhjältä, ajatukset lämmittävät, ovat tulleet seuranpitäjiksi.
Odottivat vuosikausia näissä maisemissa
valmiina minulle, helppoina tuulina hengittää.

Siinä

Jos en pysty
Tai jos pystynkin ja muutun toiseksi.
En ihmettelisi
enää jäisiä puiden oksia talvisin,
Miten ne eivät katkea kohmeisinakaan?

En katsoisi enää ajan läpi
en pystyisi enää pysähtymään
sinun viereesi tai askeleisiisi.

Tai jos luulisin, että jossain ei ole päivien kulkua,
että enää en silittäisi pöydän pintaa tai sinun hiuksiasi.
Vaan kulkisin ohi, pelon kantamana.
Kulkisin ja taittaisin niskat.
Hukkuisin jos et olisi sinä, jos et olisi siinä.

Ikävä

Ikävä tulee yllättäen.

Kaulakuopassa kyynel.

Tunnen sinun tunteesi kuin omani, enkä uskalla kääntää päätä.

Aika on vahvistanut meitä.

Sanojen ei täydy tulla sanotuiksi eikä-

lasinsiruista tule haavoja.

Ääriviivat erottuvat selkeinä ja syvinä.

Ne ovat minunkin ääriviivani.

Niiden sisälle mahtuu suru ja kokonainen tarina.

Keskenjäänyt mutta eheä.