Haluan sanoa

että hätäisesti kahmin itselleni vuosia,
ajatuksia,
haluja,
päämääriä, osittaisia mielipiteitä,
keskenjääneitä oletuksia.
Huonosti kuunneltuja hetkiä, varmoja lauseita.

Ja että muistan niitäkin hetkiä, jotka ovat vasta muille tuttuja.

Nämä kaikki olin ajatellut kantaa siiheksi kunnes huomaan, että:

vesi tuntuu kaikista märältä
luomien sisäpinnat kuumottavat itkun jälkeen (kaikkien niiden, jotka pystyvät itkemään)
sormenpäät eivät kestä liian kuumaa mukia, vaan pitää ottaa kiinni kahvasta.

silmät suljettunakin kaikki näkevät jotain.

Päivät

Päivät ovat paisuneet liian suuriksi.
Päätäkään kääntämällä
en sinua enää näe.
Huudan kipujani vierestä
ja puristan kädet kylkiin -
kun pitäisi kurottaa.
En osaa ottaa osaa.

Silti yöt tietävät vielä jotain.
Puhetta pimeässä. Ja peittojen kahina taittaa ääneltä
jäljet.

Ja minä?
Minulle päivät ovat paisuneet liian suuriksi.

Puolesta sanasta

Mitä pitäisi päätellä
tuosta ilmeestä?
Mitä noista sanoista?
Siitä, että kahvia ei riittänyt kaikille?
Epäonnisesta ajoituksesta.
Mitä pitäisi ymmärtää jo puolesta sanasta?
Siitä, että lause ei pääse loppuun saakka?

Ylpeyttä

Tunsin ylpeyttä tavalla
joka oli uusi.
Teistä ja siitäkin mikä ei vähääkään liittynyt minuun.
Vai kuka voi olla ylpeä auringonpaisteesta?
Ajoissa olevasta junasta?
Silti annoin senkin olla.
Sen ylpeyden aloillaan.

Juuri ennen

Hetket juuri ennen
ovat kuitenkin vaikeimpia.
Sitten kun
loukkaus on lausuttu
väärä ilmaus esitetty
Katse katsottu
tunnelma pilattu
Silloin on sittenkin helpompaa.

Teillä

Onnesi sisältö
täyttyy muiden maailmoista.
Muiden teoista ja tekemättä jättämisistä.
Etenkin niistä.

Ja päivään ratkeavista hetkistä, jolloin
toivot kuulevasi toisin.
Odotat täyttymystä ja kuuntelet tarkemmin.

Piripintaan täyttynyt lasi - kuumasta nesteestä halkeava.
Sinä olet se neste.

Kuvassa

Muistan ilmeen.
Valokuvasta katsottuna
se on yhtä tosi
ja tapahtunut.
Kenelle?
Ajassa ollut ja
ohut kuva -
piirtynyt kasvoillesi.
Pois pyyhkimättä.