Heijastuksia

Elämä kulkee lävitseni.
Toisinaan näen siitä enemmän,
joskus vähemmän.
Valon heijastuksen kaiteessa johon nojaat tai
liikennevalojen vaihtumisen.
Mutta kuitenkin.
Vääjämättä aamut lähestyvät iltojaan.

Yhtä lailla

Näillä samoilla käytävillä
hekin maleksivat
yhtä lailla ihmeissään
tänäänkin kuin eilenkin.
Yhtä lailla kävelivät
kotiin ja katselivat puita
ja pohtivat niiden kasvua ja
kuolemaa.
Yhtä lailla he istuvat metroissaan,
eivätkä tiedä sen enempää
yhtä lailla vähän kuin minäkin.

Suoremmaksi

Tasoitin reunoja.
Leikkausviivasta ei silti saanut suorempaa
Vertasin niitä
eikä mikään niistä ollut
toista parempi.
Yritin vielä ja leikkasin sormeeni.
Sen lisäksi tahriintui reunoista suorimmat.

Aiemmin

Jotain muistan heti.
Niinkuin:
- kahvin tuoksun
- pinttyneen lian
asemalla ja porraskaiteissa.
- Metrotuulen kelmeän hajun.
Ison epätietoisuudenkin muistan.
Pyrkimyksen päättäväiseen kävelytyyliin
ison kaupungin kaduilla.
Jotain.

Kevät

Se kevät oli valjastettu meitä varten.
Ei ollut tulevia keväitä
tai etenkään syksyjä.
Hiekka oli asetettu vain meidän kuljettavaksemme,
ja sateet sopiviksi aikatauluihimme.
Kerroksia oli vielä riittävän vähän -
kehomme saattoi kantaa ne vaivatta,
asetella oikeaan asentoon maailman nähdä.

Liian pian

Liian pian on noilla pulleilla kasvoilla
liikkuva suru.
Nyt riittää vielä ihmetys,
viistoon ylös suuntaava mykkä katse,
kysymys, joka ei vielä löydä
ulospääsyä,
vaikka jo kimpoilee hieman hermostuneen oloisena
nurkasta nurkkaan.
Ei ole ymmärrystä kuolemasta eikä elämästä.
Niillä pulleilla kasvoilla lepäävä tietämättömyys
aiheuttaa minussa suurimman tuskan.
Tätä minä en voi estää.

Kanervat

Silloin siinä seisoessamme
lapasissa tuoksui tupakka,
ja niiden päisssä lumi
tarrautui kaikenkokoisiksi paakuiksi.
Toissakesän kanervat värjöttelivät
parvekkeen betonikaiteen
laatikoissa.
Lumi yritti silittää kivistä vaikutelmaa.
Aika hyvin se siinäkin
onnistui.